Edellisiä Vanhojen tansseja katsellessani tein ehkä suurimman ja vaikeimman päätökseni pitkään aikaan: aloittaisin karkkilakon, joka kestäisi omiin tansseihini asti.

No, ei se ehkä ollut se kaikista vaikein päätös, mutta hankaloitti elämääni luvattoman paljon. Ja tänään sain todella kärsiä siitä. Ja oikeastaan jo viime maanantaina.

Karkkilakon kanssa oppii elämään, kun tarpeeksi haluaa. Ja vähitellen melkein unohtaa olevansa lakossa, eikä edes tee mieli karkkia. Mutta joulu on paha. Sain maanantaina eräältä suloiselta pikkutytöltä joululahjaksi laatikollisen geisha-suklaata. Jeiii. Kaunis hymy ja kaunis kiitos, "Geishat ovatkin lemppareitani. Äidille terveisiä!". Yeah right. Mitä ihmettä teen näille suklaille? Onneksi isäni syö melkein mitä tahansa.

Miksi olinkaan karkkilakossa? Elättelin, ja elättelen yhä toiveita, että karkkilakko on juuri oikea veto aloittaa ennen Vanhojen tansseja. Laihdun, tai edes pysyn mitoissani, kun en syö mitään turhaa jne. Hah. En todellakaan uskalla mennä vaa'alle(en enää kun tansseihin on enää 2 kuukautta), koska pelkään huijanneeni itseäni vuoden. Ei sillä, että minun varsinaisesti tekisi mieli karkkia tai suklaata. Ei tee. Se hyöty pitkästä lakosta on, ettei todellakaan enää edes halua karkkia! Se etu tästä on ollut verrattuna ystävieni suosimiin kuukauden lakkoihin. Ongelma on, että olen lähes vuoden selitellyt vähän väliä ystävilleni, sukulaisilleni ja muille mukaville ihmisille, miksen voi syödä heidän hartaudella valmistamaansa ranskanpastillikakkua.

Minun mielenrauhaani karkkilakko tähän saumaan on lisännyt, mutten tiedä, onko siitä paljoakaan hyötyä. Ehkä tämäkin kuuluu sarjaani "paniikki päälle hyvissä ajoin".