Satuimpa tänään(ja muutamana muunakin päivänä) katsomaan Liviltä Häähullut-ohjelmaa, jossa enemmän tai vähemmän vinksahtaneet morsmaikut tuhoavat ensin oman ja hyvin pian myös koko tuttavapiirinsä mielenrauhan. Olen monesti naureskellut koko ohjelmalle: "Näinkö tyhmiä amerikkalaiset ovat? Eivätkö he muka osaa järjestää edes häitään ilman kunnon showta?" Olen todella sitä mieltä, että yhden päivän vuoksi stressaaminen on aivan naurettavaa. Turhaa. Tyhmää.

Ja sitten katsoin peiliin.

Minun pitäisi päästä Häähullut ohjelmaan. Tai luulen, että muutama muukin lukion toisluokkalainen joutaisi kanssani kameroiden vahdittavaksi. Ohjelman nimeksi voitaisiin muuttaa: Tanssihullut. Tai Vanhojentanssihullut. Ehkäpä Wandzillas... Tuhlaamme valtavasti energiaa yhden päivän valmisteluihin. Yhden päivän! Ikään kuin päivään valmentava tanssikurssi ei riittäisi! Panikoimme hyvissä ajoin koulujen alettua tanssipariamme, vanhojentanssipukuamme, pukumme väriä, milloin se valmistuu, kampaustamme, meikkiämme, vanhojentanssipäivän aikataulua.. Sehän on naurettavaa! Kuka itseään älykkäänä ja kunnioitettavana pitävä tyttö alistuu moiseen kanailuun? Minun ehdokkaani vuoden kanaksi istuu juuri nyt tietokoneen äärellä.

Olen elokuusta asti toden teolla murehtinut vanhojen tanssejani. Olen ensimmäisillä kouluviikoilla tilannut tanssipukuni, olen varmistanut, että edes 99% todennäköisyydellä seurustelen tanssiparini kanssa vielä helmikuussakin. Syyskuuhun mennessä olin jo varannut meikki- sekä kampaaja-ajan, tietämättä mitään koko päivän aikatauluista! Ja miksi tein sen? Jotta säästyisin tältä vouhottamiselta. Olin varma, että kun hoidan kaikki käytännön järjestelyt ajoissa alta pois, minun ei tarvitse murehtia, hermoilla eikä kaakattaa koko päivästä ennen helmikuuta. Ja kuinka väärässä olinkaan.

En osaa mitään muuta ajatellakaan kuin lähestyviä vanhojen tanssejani. Hermoilen täysillä, joka solullani! Olen onnistunut tunkemaan itseni niin iltanäytöksen somistusryhmään kuin porukkaan, joka järjestää tanssien jatkotkin; Murehdin siis sekä omaa osuuttani, että kaikkien muidenkin tanssipäivää! Vaikka olen varmistanut kerran, varmistanut toisenkin kerran kaikkien käytännönjärjestelyiden toimivuuden, olen silti varsinainen hermokimppu ja löydän uutta märehdittävää jatkuvasti. Milloin korjausompelijalla kestää liian kauan viimeistellä ikivanhan tekoturkikseni korjaus, milloin vanhojentanssien jatkopaikan vuokrauksesta ei ole huolehdittu riittävän tarkasti. kaiken kukkuraksi puran ahdistukseni myös ympärilläni oleviin ihmisiin. Säälin tanssipariani, koska hän ei harjoituksissa muuta kuulekaan kuin "muista käden asento", "et ole rytmissä" tai "älä virnuile siinä". Olen kamala, ja puran kamaluuteni rakkaaseeni. Tälle täytyy todellakin tehdä jotain.

Ongelma on siinä, etten tiedä mitä. Eivät morsiametkaan tiedä.