Kädet hikoavat. Kainalot hikoavat. Hetkellisen tanssiparini kainalot haisevat. Ympärilläni istuu tyttöjä nyrpeä ja epätietoinen ilme kasvoillaan. Pojat heidän vierellään näyttävät vähintään yhtä nyrpeiltä tietäessään, että joutuvat kohta noiden hapannaamojen pareiksi vasten tahtoaan.

Tämäkö on sen ihana, kaikkien lukiolaisten(ainakin tyttöjen) hartaasti odottama kurssi, jonka päätteeksi hapannaamoistakin kuoriutuu juhlamekoissaan pyörähteleviä perhosia? Kyllä. Niille onnekkaille, joilla on jo pari ja pukuasiat kunnossa, on ensimmäinen tanssitunti kutkuttava ja mielenkiintoinen. "Näitä tansseja sitten veivataan helmikuuhun asti, ihanaa! Onks sulla jo puku hankittuna? Entä pari?" Tietysti on, tietysti on. Puku on hankittu jo reilusti alkusyksyn puolella, parikin on oma poikaystävä tai ajoissa varattu kaveri. Mikäs sen mukavampaa, kyllä sellaista paria kehtaa hyvännäköisessä mekossa esitelläkin. Mutta entä ne raukat? "Näitäkö tansseja vielä helmikuussakin? Ei mullakaan ole pukua. Joo, ei pariakaan. Toivottavasti joku huolii mut toiseksi parikseen... "

On helppo tuomita yksin kurssille saapuneet tytöt laiskoiksi, epäsosiaalisiksi ja muuten vaan epäsuosituiksi. "Eihän kukaan poika nyt toista paria halua, kun kaikki jäljellä olevat on tollasia mursuja", totesi eräs miespuolinen ystäväni heti ensimmäisen tanssitunnin jälkeen(tänään 2.12.2009 noin klo 16.03). Myönnetään, olen itsekin huolehtinut puvustani ja paristani hyvissä ajoin, mutta tuo kommentti oli jo liikaa. Jos joku on jäänyt ilman tanssiparia, ei se voi olla vain hänen itsensä vika. Tiukka fakta on, että tyttöjä on useimmissa kouluissa auttamattomasti enemmän kuin poikia. Tämä johtaa siihen, että pojilla on varaa valita, ja ainakin itseään suosittuina pitävät ottavat tästä edusta kaiken irti. Heidän katseidensa alla en tahtoisi olla ilman paria.

Onnellista on olla oman kullan kainalossa, ilman pelkoa erosta, kun vieressä istuu kaksi kaveria, ex-poikaystävänsä vierellään. Mahtaa olla tulinen tango tiedossa, kun entiset rakastavaiset pääsevät ottamaan toisiinsa lähikontaktia uudestaan, kaksi kertaa viikossa. Tässä intohimoisessa murhadraamassa en halua olla mukana!

On epäreilua, että Vanhojen tanssit, jotka parhaimmillaan yhdistävät vuosikurssia ja ovat kaikille ikimuistoinen ja iloinen kokemus, ovat toisille varsinainen nöyryytyksen paikka ja muistutus siitä, mitä ei ole. En kuitenkaan aio pilata omia tanssejani murehtimalla muiden asioita. On ikävää, että joillekin käy niin, mutta minä en voi pelastaa koko maailmaa. Joskus täytyy myös ottaa itse lusikka kauniiseen käteen, ja vaikka - apua! - pyytää poikaa ottamaan vielä toisen parin.

Kaikesta koulukavereiden nöyryyttämisestä huolimatta odotan innolla seuraavia harjoituksia(perjantaina!), puvun toista sovitusta(kunhan saapuu liikkeeseen) ja niiden oikeiden - kenkien - löytämistä. On elämä kuitenkin ihanaa, aina joskus!

Ps. Miksi vanhojentansseissa pitää tanssi Texasin ruusua? Yhh.

Pps. Ostin eilen uuden liivit käytettäväksi puvun kanssa. Kyllä tuli hyvä mieli :)